Bittiavaruudessa syntyi eräänä iltana keskustelua siitä, miksi joillekin on niin tärkeää saada jonkinlainen sinetti suhteelleen, kun taas toiset pärjäävät hyvin ilmankin. Samaan hengen vetoon keskustelussa puitiin asioita, joista on tai ei ole hyvä puhua heti suhteen alussa.

*Otsikkoon päätyi suora lainaus omasta kommentistani, sillä näin minä todella olen tehnyt. "Olin niin hirviö, että ensimmäisten seurusteluviikkojen aikana kysyin ihan suoraan, että kiinnostaako avioliitto ja lapset." Villinä veikkauksena, saatoimme kuulua peräti toista viikkoa seurustelevien parien joukkoon, kun tiedustelin miehen kantaa lapsien hankkimiseen ja avioliiton solmimiseen, jolloin myös kerroin etten itse jaksa enää perustaa parisuhdetta ehkä- ja mahdollisesti-sanoja sisältävien lupausten varaan. Tietenkään en siltä seisomalta vaatinut nimeä paperille, mutta tietänette, mitä tarkoitin. Halusin tietää, oliko vastassani mies, jolle mainitut asiat olisivat ok oikean ihmisen kanssa. Seurusteltuamme alle kuukauden päivät, mies ehdotti yhteisen kodin etsimistä. Siitä asti olen olettanut, että olen sellainen ihminen, jonka kanssa hän edellä mainitut toiveeni tulisi toteuttamaan.

Olen lähipiirimme sitoutumisen eri asteita sivusta seurattuani alkanut miettiä, mikä on sellaista rakkautta, ja kenelle, jonka varjolla päädytään avioliiton mystiseen satamaan. Vaatiiko se, kuten siskoni sanoo, sen että kumppani lähtee vaikka suihkukoneella maapallon toiselta puolelta lemmittynsä luokse, jos tällä on joku hätänä? Mikä on sellainen hätä, jonka perässä pitää lähteä? Riittääkö huono päivä? Ikävä? Epäonnistunut työhaastattelu tai potkut? Vai pitääkö joutua sairaalaan? Yöksi, viikoksi vai kuukaudeksi? Tai määritelläänkö se rakkaus huomionosoitusten määrällä, tai laadulla? Riittääkö, jos juhlapäivinä muistaa ja kerran vuodessa kehuu kauniiksi? Vai kuuluuko loppuelämän yhteiseloon vaadittavaan rakkauteen viikottainen kynttiläillallinen ruusunnuppuineen ja kauniine sanoineen? Vai olisiko pelkkä läsnäoleminen ja toisen tekeminen, kun sitä tarvitaan, riittävästi?

Ei liene epäselvää, että olen pähkäillyt asiaa jonkin verran. En siksi, että epäilisin oman suhteeni lujuutta tai mieheni tunteita minua kohtaan. Lähinnä kai pohdin asiaa sen takia, että muiden pujotellessa kihla- ja vihkisormuksia toinen toisensa perään sormiinsa ja pelkään joskus, etten minä riitäkään. Entäs jos? Jos en olekaan Sellainen ihminen, joksi olen kuvitellut itseni miehen rinnalla? Ei meillä edes ole mikään kiire. Ei todellakaan..

Jumalauta, mulla on menkat ja olen aivan hillittömissä hormonihuuruissa. Hirveetä lässytystä. Kauppakeskuksessa tapetaan ja minä märehdin, milloin pääsen naimisiin. Hohhoijaa, jospa korkkais punkun. Sellainen ihminen minä ainakin olen.

* Vaihdoin otsikon kuitenkin.