Loppiaispäivän kunniaksi päätin lähteä koirien kanssa tekemään jälleen vähän pidemmän lenkin, josta toden totta kehkeytyikin reilu viisituntinen, yli 23 kilometrin mittainen taival ympäri Laajalahtea. Pääsimme myös jäälle käppäilemään, joten koiratkin saivat juosta ihan sydämensä kyllyydestä. Ovat molemmat nyt niin sikeässä unessa, että kansallisruokammekaan (uunimakkara ja perunamuusi) ei saanut niitä hereille, saati vaivautumaan keittiöön asti.

Kävellessäni ehdin mietiskellä kaikenlaista. Esimerkiksi sitä, että ystävälläni on todella idiootti mies. Mies, joka ei millään tavalla ole tehnyt vaikutusta, paitsi huonon sellaisen, minuun tai kehenkään muuhunkaan tämän ystäväni ystävistä. Se ei tietenkään ole minun ongelmani, itsepähän kukin meistä kumppanimme valitsemme. Mutta tässä ei ole mielestäni ollut kyse edes valinnasta. On otettu lähestulkoon ensimmäinen käsiin sattunut, joka nyt on yhden yön jälkeen vielä vaikuttanut vähänkin kiinnostuneelta. Minun on siis lähes mahdotonta olla aidosti onnellinen tämän ystäväni puolesta, ja mikä kamalinta, toivon heidän eroavan mahdollisimman pian.

Tämähän on tietysti hirveää. Millainen ystävä toivoo hyvän ystävänsä eroavan ja joutuvan sen myötä ainakin hetkellisesti surun murtamaksi? No, ainakin lukuisat sinkkuystävät, mutta sellainenhan minä en ole, eli mitään omaa lehmää ei tässä ojassa ole. Asumme eri kaupungeissakin ja tapaamme harvakseltaan, mutta siitäkin huolimatta toivoisin, että tämä ystäväni oppisi olemaan itsekseenkin, eikä jatkuvasti menisi milloin minkäkin miehen (tai no, hänen tapauksessaan lapsellisen, munattoman POJAN) talutushihnassa ja yrittäisi mukautua kunkin näistä toiveiden mukaiseksi.

Tästä ajatuksesta lähti liikkeelle pohdiskelu siitä, missä rajoissa toisen ihmisen mieltymysten mukaan muuttuminen (ts. joku kutsuisi ehkä, kehittyminen) on vielä OK?

Itsehän en ole malliesimerkki täydellisen itsenäisestä, puhtaasti itsekkäästä kaupunkilaisnaisesta, enkä liioin uraputkeen tähtäävästä naisestakaan. Pistän monissa asioissa mieheni toiveet etusijalle, mutta en sentään väitä pitäväni musiikista, josta hän pitää, vain koska hän pitää siitä ja minä haluan olla samis. Muutamat mieheni suosimat yhtyeet tai artistit, joita olen suhteemme alussa suorastaan inhonnut, kuuluvat tänä päivänä tosin jo minunkin suosikkeihini, mutta se on vaatinut aikaa ja tutustumista. Ei viikon verran mielistelyä ja yhtäkkistä muutosta, jollaisiin olen tämän ystävättäreni nähnyt ryhtyvän erinäisten miesten vuoksi.

Vaikka pyrin miellyttämään miestäni ja olen jopa muuttunut joissain asioissa hänen vuokseen / ansiostaan, väitän silti omaavani oman tahdon ja osaavani myös ajatella itseäni. Pelkkä ihmeellisen ihana parisuhde ei riitä. Molemmilla pitää olla jotain omaakin, joku omakin elämä (ei tosin mikään salattu :D) jotta pääkoppa kestää, eikä ahdistus ja yksinäisyys yllätä. Sen yksinäisempää ei varmaankaan voi olla, kuin parisuhteessa, jossa toinen on yhtäkkiä ainoa ihminen maailmassa, jonka kanssa puhua edes säästä. Tällaiseen tilanteeseen tämä ystävättäreni on itseään parkkeeraamassa, koska on miehensä mieltymysten mukaan mentyään pistänyt kaikki ystävyyssuhteensa romuttamolle. Onnea heille. Sitä he tarvitsevat. Tai erityisesti tämä ystäväni. Tiedän mistä puhun, sillä tein kerran aivan saman virheen ja kuvittelin, että miehen ystävät ja harrastukset riittäisivät. Mutta ei se niin menekään...

Tästä tulikin, jostain kumman syystä, mieleeni että olisi jälleen aika mennä käymään Virossa koiratarhalla. Olen käynyt siellä aiemminkin, syöttämässä kilokaupalla nakkeja ja koirankeksejä, vaihtamalla jäätyneitä vesikuppeja juomakelpoisiin ja silittämässä, halimassa ja leikkimässä sinne hylättyjen koirien kanssa. Siinä on nyt tällä hetkellä vain sellainen juttu, että kärsin järjettömästä a) vauvakuumeesta ja b) koirakuumeesta.. Kuten ehkä olenkin jo maininnut! ;) Miten voin lähteä sieltä pelastamatta ainuttakaan koiraa meille? Viimeksi minua esti ainoastaan se, että olin jo varannut koiran Suomesta... Vaikka en kannustakaan ihmisiä hakemaan koditonta, ties mitä tauteja ja ongelmia mukanaan tuovaa koiraa Virosta tai muualtakaan ulkomailta (kotimaassammekin niitä kotia etsiviä kun on) niin kyllä siellä paikan päällä sydän murtuu ja kotona tuntuukin löytyvän tilaa tulokkaalle.

Vaan jälleen taidan todeta, että tuo ylläolevassakin kuvassa esiintyvä superkaksikko riittää tekemään kodista kodin, ja päivistä rikkaampia. Äsken nuorempi nukkui pienellä kettukiepillä miehen paikalla sohvannurkassa, väsyneenä päivän pitkästä lenkistä. Yhtäkkiä se avasi silmänsä kesken uniensa, näki minut ja alkoi heiluttaa häntäänsä valtavasti, kunnes taas nukahti ja jatkoi uniaan. Äitin pieni prinsessa!