Nyt seuraa hetki asiaa tulevan viikon aikana koittavasta ensimmäisestä terapiakäynnistä.

Meillä on siis sijoituksessa maailman kaunein (Kyllä, aivan varmasti!) paimenkoiranarttu, jonka vuoksi juoksen vaikka maapallon ympäri, jos niikseen tulee. Virallisen harrastamisen aloittaminen on silti ollut todella vaikeaa.. En puhu samaa kieltä suurimman osan harrastajien kanssa, vaan koen olevani sanalla sanoen TYHMÄ heidän joukossaan. Koska käsissämme on koira, jossa yhdistyvät sekä rodulle toivottavat, mutta myös ei toivottavat ja silti kovin yleiset piirteet, olemme olleet välillä todella koetuksella karvaisen perheenjäsenemme kanssa. Ongelmista pienin ei liene sen kyvyttömyys olla yksin tuhoamatta irtaimistoa tai keksimättä askarteluleikkejä milloin minkäkin artikkelin parissa.. Viimeisin tempaus tapahtui viikonloppuna, kun se kuonokoppa päässään riepotteli muovikassillisen joulukoristeita ympäri vastasiivottua asuntoa.

Sen kanssa haasteellista on ollut myös samaan aikaan terävän, että herkän luonteenlaadun kanssa luoviminen ihan arkisissakin asioissa. Nyt, kun yritän jälleen päästä kiinni säännöllisestä ja ohjatusta tottelevaisuuskoulutustreenistä, kouluttaja ehdotti yksityistapaamista, koiraterapeutti kun on. Näin siis tehdään. Toivon, että löydämme vastauksia mm. tuon varsin epävarman, elämäni ensimmäisen harrastuskoiran ja näyttelytähden kanssa elämiseen ja sen positiiviseen vahvistamiseen niillä osa-alueilla, jotka häiritsevät nimenomaan sitä arkea. Minusta on esimerkiksi todella raskasta ajatella, miten kovasti tuo stressaa kaikesta. Onko se hyvää elämää, vaikka miten yritän lenkkeillä ja juoksuttaa, järjestää nakkirasteja ja antaa hellyyttä, jos toisella on stressinsietokyky ihan olemattomissa? Stressiä aiheuttaa siis kaikki vieraista ja rapun siivoajasta lähtien, aina kovaääniseen nauruun tai kiroiluun asti.

Vanhempi koiramme elää mielestäni niin makoisaa koiran elämää, kuin koira vaan voi työssäkäyvän pariskunnan kanssa elää. Se osaa rentoutua, ottaa sohvan haltuun ja valloittaa kaikkien ihmisten sydämet sekunnin sadasosassa. (Tämä muuten todistettiin taas eilen, kun uusi ystävämme tapasi koiramme ensimmäistä kertaa. Vanhus valloitti hänetkin täysin!) Sen tapa olla ja nauttia kaikesta saamastaan huomiosta, huomion keskipisteenä olosta, lämpimästä sängystä ja antamistani herkkupaloista keittiössä isännän poissa ollessa on ihailtavaa ja toivoisin todella, että myös nuorempi koiramme pystyisi elämään vielä joku päivä yhtä stressitöntä elämää.

Eli, tulevalla viikolla terapiaan ja sitten taas koirakouluun. Vanhuksen kanssahan me olemme aloittamassa kaverikoira-toimintaa, mutta mietin myös vanhempien koirien aktivointikurssia sen päivien piristykseksi. Toisaalta, aika kovaa rahastustahan sekin on.. Osaan minä sitä aktivoida ihan keskenänikin. Nartun pääkoppaa en sen sijaan saa järjestykseen itsekseni, joten siihen olen nyt päättänyt satsata ja toivotaan todella, että terapeutti osaisi auttaa!